Amelle

sillä väärin olen kaiken tehnyt.

Rehellisyyteenne vastannut valheilla,

ystävällisyyteenne piikittelyllä.

Tiedä en,

miten anteeksi antaa itselleni voin.

Eivät ystävät ole tätä varten,

en minä ole teitä varten.

Toivottavasti,

vielä joskus muuttua voin.

En voi enää rakastaa ketään tai mitään, sillä se riistetään minulta kuitenkin.

Olen odottanut tätä, olisipa se pian ohi.

Kun ensikerran näimme,

tunsin,

ei meitä voi erottaa, kuin kuolema vain.

Kaiken tiedän teistä,

niinkuin tekin minusta.

Yhdessä kaiken aikamme jaamme,

surut, ilot, salaisuudet.

Olen ehkä huono ihminen,

kuin teitä kilpenäni käyttäisin,

palasiksi murrun,

vuoksi kaiken menneen.

En kertonut sinulle kaikkea,

silti olevinaan ystäviä olimme.

Nauroimme yhdessä,

olimme yhdessä,

toisillemme tärkeimmät mukamas.

Ne ajat silti sydämmessäni pysyvät,

en tahtois kaikkea unohtaa.

Et enää edes sanojasi minulle tuhlaa,

aivan kuin olisin ilmaa vain.

Vaikka toisiamme tunneta enää ei,

silti vuoksesi itken,

ja kaipaan takaisin luoksesi.

Kun katsoit mua kerran viimeisen,

hymyilit, olit onnellinen.

Se oli viimeinen katseesi,

en nähnyt sua hetkeen.

Ikävöin, ja kaipasin,

luoksesi yritin kahleistani päästä.

Nyt olet taas luonani,

silti poissa.

Et ole hymyillyt,

katsonut minua.

Aina kuitenkin katson sinua,

unelmoin ja toivon.

Ehkä vielä joskus katsot minua,

hymyilet ja hymyilen takaisin.

Marleena Ansio

Niin huonoa päivää ei olekaan, etteikö siinä myös jotakin hyvää olisi.

Marleena Ansio

Menetin menneisyydestäni neljä kaunista vuotta, mutta sain tilalle ehkä koko tulevaisuuteni.

Vaikka olit mulle tärkeä ja arvokas, silti tahtoisin nyt unohtaa sut kokonaan.

Muistot säilyvät mielessäni, sydäntäni raapivana.

Meidän pitäisi ehkä puhua, mutta luulen, että eleeni kertovat enemmän.